Tyttöset pienoiset

Kissaneiti on ollut meillä jo kohta puoli vuotta ja sanoisin, että on kotiutunut meille aivan täydellisesti. Alussahan hän oli hyvin arka ja meni jonkin aikaa ennen kuin uskaltautui meidän luoksemme tulemaan. Nyt ei uskoisi, että kyseessä on sama kissa!

Täytyy myöntää, että itselläni koiriin tottuneena on ollut tietyissä asioissa hieman hammasten kiristelemistä. Esimerkiksi kissa ruokapöydällä ei ole meidän taloudessa toivottu näky ja vaikka hänet sieltä jokaikinen kerta nostan pois niin vielä ainakaan tuohon kovaan kalloon ei ole takoutunut asia. Ehkä vielä joskus, tai sitten ei. 

Koska meidän (ja varsinkin pikkuneidin) varpaat olivat öisin kovalla koetuksella niin päädyin varsin alkuvaiheessa rajaamaan öiksi kissaneidin tilaksi takkahuone-kylpyhuone-sauna -akselin, jolla viettää aikansa myös meidän poissaollessamme. Tällä alueella sijaitsevatkin hänen ruokailupisteensä sekä hiekkalaatikko minkä lisäksi löytyy paljon kiipeilypaikkoja. Alussa hieman protestointia oli ilmassa, mutta melko nopeasti hän asiaan tottui. Meidän kotona ollessamme saa liikkua täysin vapaasti, paitsi tietysti ne pöytätasot, jolta hänet heti nostan pois.

Ja nämä neitoset... Heistä on tullut ihan bestikset. Kissaneiti antaa toisen neitokaisen silitellä ja jopa kantaa itseään, molempien suhteen kyllä koko ajan seurailen ja neuvon pikkuneitiä ettei otteet ole liian rajuja. Ajoittain mietin, että olisiko kissaneidillä tarvetta lajitoverilleen vaikkakin kissat luonnossa käsittääkseni hyvinkin itsenäisiä olentoja ovat. Ehkäpä ei siis ainakaan vielä.

Mitä teidän karvaisille lapsukaisillenne kuuluu?