Meidän perheessä päättyi juuri yksi tärkeä etappi, kun tyttäreni viimeinen esikoulupäivä koitti. Takana on vuosi täynnä oppimista, leikkiä, uusia taitoja ja ensimmäisiä askeleita kohti koulumaailmaa. Syksyllä alkaa uusi luku – koululaisen arki.
Tämä vaihe on saanut minut pohtimaan laajemmin esikoulun roolia osana lapsen kasvua ja suomalaista koulutusjärjestelmää. Vaikka esikoulu on nykyään vakiintunut osa lapsiperheiden arkea, sen historia Suomessa on varsin mielenkiintoinen ja kiinteästi sidoksissa myös päivähoidon kehitykseen. Halusin tässä postauksessa katsoa hetken taaksepäin: mistä esikoulu sai alkunsa, miten päivähoito on vuosikymmenten varrella muuttunut, ja mitä kaikkea tämä siirtymävaihe merkitsee niin lapselle kuin vanhemmallekin.
Vaikka esikoulu on nykyisin luonnollinen osa suomalaisen lapsen koulupolkua, sen juuret ulottuvat yllättävän kauas. Esikoulun idea pohjautuu varhaiskasvatuksen pitkään kehityskaareen, joka alkoi jo 1800-luvun lopulla.
Ensimmäiset lastentarhat Suomessa perustettiin 1800-luvun lopussa, ja niiden taustalla vaikutti erityisesti saksalainen kasvatusajattelija Friedrich Fröbel. Hän korosti leikin, vuorovaikutuksen ja luonnon merkitystä lapsen kehityksessä – ajatuksia, jotka ovat edelleen vahvasti läsnä suomalaisessa varhaiskasvatuksessa. Ensimmäinen Fröbelin mallin mukainen lastentarha perustettiin Helsinkiin vuonna 1888, ja vähitellen lastentarhatoiminta alkoi laajentua myös muihin kaupunkeihin.
1900-luvun alkupuolella päivähoito toimi pitkälti hyväntekeväisyyspohjalta ja painottui suurimmissa kaupungeissa vähävaraisten perheiden lasten hoitoon. Vasta toisen maailmansodan jälkeen alettiin puhua laajemmin päivähoidon yhteiskunnallisesta merkityksestä, ja 1970-luvulla päivähoidosta tuli lainsäädännöllisesti koko yhteiskuntaa palveleva järjestelmä. Vuonna 1973 säädettiin päivähoitolaki, joka toi hoito- ja kasvatustehtävät osaksi julkista palvelujärjestelmää.
Esikoulu, sellaisena kuin me sen nykyään tunnemme, vakiintui osaksi varhaiskasvatusta 1990-luvun loppupuolella. Vuodesta 2001 lähtien esikouluopetus on ollut maksutonta ja kunnallista, ja vuodesta 2015 alkaen esiopetukseen osallistuminen on ollut velvoittavaa kaikille kuusivuotiaille. Esikoulu sijoittuu varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen väliin – sen tehtävänä on tukea lapsen kokonaisvaltaista kehitystä ja valmistaa häntä koulumaailmaan lempeällä, lapsilähtöisellä tavalla.
Esiopetus on tiivis osa suomalaisen koulutusjärjestelmän tasa-arvotavoitetta. Sen avulla pyritään varmistamaan, että kaikilla lapsilla on mahdollisimman samanlaiset lähtökohdat aloittaa koulutie, riippumatta taustasta tai aiemmasta hoitopaikasta. Esiopetuksessa painottuvat leikin kautta oppiminen, vuorovaikutustaidot, arjen taitojen vahvistaminen sekä pienet tutustumiset oppimisen rakenteisiin – kuten aikatauluihin, tehtäviin ja ryhmässä toimimiseen.
Nyt, kun oma lapseni on käynyt esikoulupolkunsa loppuun ja koulun alku häämöttää syksyssä, huomaan tuntevani samanaikaisesti iloa, ylpeyttä ja pientä haikeutta. Tämä on iso askel – paitsi lapselle, myös vanhemmalle. Esiopetusvuosi on antanut tukevan pohjan: on opittu olemaan ryhmässä, harjoiteltu oman vuoron odottamista, ilmaisua, keskittymistä ja yhdessä tekemistä. Uskon, että tämä kaikki kantaa pitkälle, vaikka uusi ympäristö ja uudet odotukset varmasti jännittävätkin.
Koulun alku tuo mukanaan uuden rytmin, uusia ihmisiä ja uudenlaista vastuuta. Samalla se merkitsee askelta kohti itsenäistymistä. On hienoa, että meillä Suomessa on rakennettu järjestelmä, jossa tätä siirtymää tuetaan pitkäjänteisesti ja jossa lapsen kehitykselle annetaan aikaa ja tilaa. Ja vaikka tämä onkin jokaiselle perheelle yksilöllinen vaihe, tuntuu hyvältä ajatella, että taustalla on kokonainen historia kasvatuksen kehitystä ja sen tukemista.
Millaisia muistoja tai ajatuksia sinulla on esikoulusta – joko omasta, lapsesi tai läheisen kokemuksesta?