Lävistysmatkani – ensimmäisistä korvarei'istä tähän päivään

Tatuoinneistani olen aiemmin jo kirjoittanut postauksen, mutta nyt ajattelin jatkaa hieman samankaltaisella aiheella – tällä kertaa puhutaan lävistyksistäni! Vaikka tatuoinnit ja lävistykset ovat monella tapaa eri juttuja, niissä on myös paljon samaa: molemmat ovat omanlaista itseilmaisua, niihin liittyy henkilökohtaisia tarinoita, ja ne kertovat jotain kantajastaan. Ajattelin siis avata tässä postauksessa omia kokemuksiani ja ajatuksiani lävistyksistä – mitä minulla on, miksi olen ne ottanut ja millaisia muistoja niihin liittyy.

Ensimmäiset korvareiät sain, kun olin noin 7-vuotias. Se oli pieni mutta merkityksellinen askel kohti itseilmaisua. Muistan, kuinka jännittävä hetki se oli, vaikka toimenpiteenä se oli ohi hetkessä. Myöhemmin, yläkouluikäisenä, lisäsin molempiin korviin toiset reiät. Kaikki nämä neljä korvareikää tehtiin tuolloin ampumalla – mikä nykytietämyksellä tuntuu kauhistuttavalta.

Ampumalla tehty korvareikä ei ole turvallisin vaihtoehto, sillä se ei ole yhtä tarkka tai hellävarainen kuin lävistäjän tekemä lävistys. Ampumisen aikana käytettävä laite ei sterilisoidu kunnolla, ja se voi aiheuttaa vaurioita korvalehden kudoksiin. Lävistämällä tehty reikä taas tehdään kirurgisella neulalla, mikä minimoi kudosvauriot ja infektioriskin. Jos tyttöni joskus päättää haluta korvakorut, ne tullaan ehdottomasti tekemään lävistämällä – toistaiseksi hän ei kuitenkaan ole ollut niistä kiinnostunut, mikä on täysin ok.

Ensimmäinen "oikea" lävistykseni oli napalävistys, jonka otin 18-vuotiaana. Tämä oli pitkään salaisuus isältäni, sillä äitini arveli, ettei hän välttämättä olisi suhtautunut siihen kovin suopeasti. Ehkä taustalla oli isäni omat kokemukset nuoruuden tatuoinneista, joita hän on myöhemmin katunut. Napalävistys oli pitkään ainoa "isompi" lävistykseni.

Pitkän tauon jälkeen aloin haaveilla nenälävistyksestä. Se oli kuitenkin pitkään vain ajatuksen tasolla – ehkä siksi, että tatuoinnit ja lävistykset näkyvillä paikoilla olivat vielä jokin aika sitten pienoinen tabu asiakaspalvelussa ja erityisesti hoitoalalla, jolla myös työskentelin. Lopulta, vuonna 2022, rohkaistuin ja toteutin haaveeni: otin nenälävistyksen. Samalla kertaa otin myös tragus-lävistyksen korvaani.

Tämän jälkeen päädyin jatkamaan korvalävistysten linjalla, ja vuoden kuluttua otin vielä kaksi lisää – conchin ja helixin. Lävistykset vaativat paljon aikaa parantuakseen täysin, ja tämä pitkä parantumisaika on saanut minut harkitsemaan tarkasti ennen seuraavia lävistyksiä. Vaikka olen miettinyt, että voisin ottaa lisää lävistyksiä, etenkin toiseen korvaani, ne ovat toistaiseksi jääneet ajatuksen tasolle.

Lävistykset ovat omalla tavallaan erityisiä – ne kertovat tarinaa ja tuovat ripauksen persoonallisuutta tyyliin. Kuinka te suhtaudutte lävistyksiin? Onko teillä omia kokemuksia tai suunnitelmia uusista lävistyksistä?