Painoindeksin kehitti belgialainen matemaatikko ja tilastotieteilijä Adolphe Quetelet 1800-luvun puolivälissä. Hän ei ollut lääkäri vaan kiinnostunut tilastollisista keskiarvoista ja siitä, millainen olisi ns. "keskivertoihminen". Quetelet’n kehittämä indeksi ei ollut koskaan tarkoitettu yksilöiden terveydentilan arviointiin, vaan väestötason tarkasteluun. Siitä huolimatta mittari yleistyi 1900-luvun aikana erityisesti vakuutusyhtiöiden ja lääketieteen käyttöön, kun tarvittiin yksinkertainen ja nopea tapa arvioida painon ja pituuden suhdetta.
BMI lasketaan kaavalla paino (kg) jaettuna pituuden (m) neliöllä. Saatu lukema luokitellaan kategorioihin: alipaino, normaalipaino, ylipaino tai lihavuus. Ongelma on kuitenkin siinä, että tämä yksinkertainen laskukaava ei ota huomioon kehonkoostumusta, kuten lihas- ja rasvamassan määrää, luiden rakennetta tai sukupuolen ja iän tuomia luonnollisia eroja. Esimerkiksi lihaksikas ihminen voi saada BMI:n perusteella ylipainoluokituksen, vaikka hänen terveytensä olisi erinomaisessa kunnossa. Lisäksi BMI ei kerro mitään rasvan sijainnista, joka olisi terveyden kannalta huomattavasti merkityksellisempi mittari. Vatsanseudun viskeraalinen rasva on yhteydessä esimerkiksi sydän- ja verisuonisairauksiin, kun taas alavartalon rasva ei ole yhtä riskialtista – tästäkään BMI ei kerro mitään.
Nykyään monet asiantuntijat painottavatkin, että BMI:tä tulisi käyttää korkeintaan suuntaa-antavana työkaluna, ei yksilön terveyden määrittäjänä. Terveyttä tulisi arvioida kokonaisuutena, huomioiden kehonkoostumus, elintavat, sairaushistoria ja muun muassa verenpaine sekä veriarvot. Painoindeksi on edelleen osa monia terveydenhuollon rutiineja, mutta sen rajoitukset on syytä tunnistaa – ja muistaa, että yksi numero ei koskaan kerro koko tarinaa ihmisestä tai hänen terveydestään.
Oletko itse kokenut painoindeksin joskus epäreiluksi tai harhaanjohtavaksi – ja millaisia ajatuksia se sinussa herättää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi, kysy, utele... kaikki kommentit ovat tervetulleita :)